Ompelukuume ja tilkkutauti

Meillä muka lomaillaan nyt. Mutta yhden onnistuneen tilkkutyön jälkeen ajatukset eivät suostukaan jättämään ompeluksia rauhaan, vaan koko ajan pyörii mielessä uusia ideoita niiden jäljelle jääneiden kankaiden varalle jotka, hmmm, pelastettiin joutumasta lumppukeräykseen.

tilkkusohva

 Lomailun ja löhöämisen sijasta meillä ommellaan nyt täyttä höyryä yötä päivää posket punaisina ja silmät kiiluen, hädin tuskin maltetaan syömään ja nukkumaan välillä. Keittiön lattia lainehtii tilkkuja ja langanpätkiä, sakset raastavat palasiksi yhä uusia vaatekappaleita.

Ompelijattarella on vimmaiset otteet eikä hän kuule eikä näe. Ensimmäiset työt jäävät viimeistelyä vailla lojumaan tuolin selustoille kun hurjimus hyökkää jo riivattuna seuraavan ompeluksen kimppuun.

lisää tilkkuja

 Sääliksi käy niitä aviomiehiä, joiden vaimoihin on iskenyt ompelun tauti. Miesparka joutuu piilottelemaan lempikauluspaitojaan (niitä ruudullisia, joista olisi helppo leikata neliöitä)  vaimolta, joka vilkuilee jo olohuoneen verhojakin etsiessään sakset tanassa oikeaa sävyä seuraavaan tilkkupalaseen. Ompelun tuoksinassa katkeilee koneesta neuloja ja pimenee lamppuja, ärräpäitä lentelee ilma sakeana, mutta mikään ei estä, vain korkeintaan hidastaa kuumeista ompelijatarta.

Tämmösestäkin takista saa vaikka mitä ommeltua

Ja mies tietää rientää pelastamaan vaatteitaan, kun komeron syövereistä kuuluu tuo viaton kysymys: vieläkö sinä käytät tätä paitaa? Vaatekaappiin ilmestyy munalukko, mies alkaa nopeutetulla aikataululla itse pestä ja laittaa komeroon omat vaatteensa. Kun mies harmittelee, ettei auton istuinlämmitys korjaantunut huollossa, vaimo tietää kyllä heti mistä kankaasta ompelee peffanlämmittimen.

Kummallekin oma

Vaimo soittelee ystävilleen ja sukulaisille, yrittää jutella niitänäitä mutta ei selvästikään kuuntele mitä toisessa päässä puhutaan, kunnes pääsee kysymään: ai niin muuten, tarvittaisiinko teillä mitään tilkuista tehtyä, eikö pannulappuja edes, minulla olisi näitä tässä ja voisin vielä tehdä vähän lisää…

Kierrätystä ja ompelun tohinaa

Hui kamala, pankaa äkkiä se ovi kiinni!

Facebookissa on sellainenkin ryhmä kuin Tavara päivässä pois. Sen tarkoituksena on turhan rojun hävittäminen ihmisten nurkista. Sen innoittamana, ja loman kunniaksi, päätin ruveta raivaamaan yhtä vinttikomeroistamme. Lähinnä vaatetavaraa täynnä oleva komero vaati pari tuumaustaukoa ennen kuin uskaltauduin toimeen. Mutta pian suunnitelma selkiytyi. Yksi säkki kirpparille lahjoitettaville, yksi matonkuteiksi kelpaaville, ja yksi lumpuille. Ihan helppoa! Sen kun nakkelee vaan tavarat säkkeihin ja raahaa ne alakertaan kuljetusta odottamaan. Miksen ole tehnyt tätä jo aiemmin?

Vinttikomero tyhjeni vauhdilla, kun taas kuisti alkoi täyttyä hälyttävästi. Auto ei tietenkään ollut kotona, että olisi heti voinut lähteä saalista roudaamaan. Ja siinä se virhe tapahtui: tuli vilkaistua vähän tarkemmin säkkien sisälle. Ei mutta... täällähän on näin hyviä kankaita. Näistähän voisi tehdä vielä vaikka mitä. Eihän näitä nyt voi pois heittää. No ei lumpuiksi ainakaan. Näistähän tekee vaikka kuinka monta tuota noin, vaikka tilkkutyötä.

Ja niinhän siinä kävi. Oli otettava ompelukone esille ja ruvettava surraamaan.

Ensin leikellään suikaleita

Hirsipuutekniikalla hirsimökkitekniikalla on mielestäni kaikkein helpointa tehdä tilkkutöitä. Tarvitaan vain sakset ja ompelukone. No, lankoja ja kangasta tietenkin, mutta korostan, että mittanauha, viivoitin ja nuppineulat ovat tässä aivan turhia kapistuksia (viivoitinhan on jo sananakin just tuollainen turhantärkeä jäykistelijä). Saksilla vaan leikellään eri levyisiä ja -pituisia suikaleita, ja ommellaan niitä yhteen. Tosi helppoa ja mukavaa! Ja sopii erityisesti tällaiselle nopeantoiminnan ihmiselle. Olen kyllä kuullut, että tilkkutöitä voi tehdä niinkin, että suunnittelee värit, laskee montako tilkkua ja minkä kokoisia tarvitaan, ja vieläpä silittää ompelukset siisteiksi - ei sovi meikäläiselle.

Näistä aloitetaan

Ensin leikataan pari ihan pientä neliötä ja ommellaan ne yhteen. Tämä tekniikka on siitäkin mukava, että ompeluksessa voi hyödyntää tosi pieniä kangaspalasia. Minusta tilkkutöiden tekemisessä on sama idea kuin räsymatoissa, eli tarkoitus on hyödyntää vanhoja kankaita. Ei tulisi mieleenkään ostaa tilkkutöitä varten kangasta ja leikellä se palasiksi, uudelleen ompelemista varten. Tässä leikkelin omia vanhoja paitojani suikaleiksi. Niistä ei oikein viitsi matonkuiteitakaan leikata, kun kangasta tulee niin vähän yhdestä paidasta. Mutta tilkkutöihin yksi paita antaa jo hirmuisen määrän materiaalia!

Vanhoja vaatteita silputessani ja ommellessani tuli mieleen, että voisi olla kiva joulu- tai syntymäpäivälahja ommella tilkkutyö lahjansaajan omista vanhoista vaatteista. Lapselle torkkupeitto niistä omista rakkaista pieneksi jääneista lempparivaatteista...Paremminhan tilkut erottuvat ja tuovat muistoja mieleen kuin räsymaton kapeat raidat. Jokohan tästä on ruvettava ensi joulun lahjoja ompelemaan.

Kolmas tilkku

 Tässä työssä ensimmäiset tilkut olivat vain noin 5x5 cm kokoisia. Neliön koko alkaa kasvaa nopeasti, kun kolmas tilkkukin on jo 10 cm pitkä. Leveys saa vaihdella ihan vapaasti. Kapeat suikaleet tekevät neliöistä jotenkin elävämmän näköisiä.

Neljäs, musta suikale on liian pitkä, mutta ommellaan se ensin kiinni ja leikataan sitten liiat pois.

Neliöiden kokoamisessa saa käyttää mielikuvitusta, ja sommitella kankaat värin perusteella. Kannattaa käyttää aika lailla samanlaisia kankaita. Työhön saattaa tulla kupruja, jos ompelee vierekkäin paksua ja velttoa kangasta.

Ensimmäinen neliö on valmis. Hirsimökkikuvio erottuu tässä aika hyvin.

 Neliöistäni tuli noin 40x40 cm kokoisia. Neliöitä alkoi olla jo muutama kasassa, ja oli aika ruveta suunnittelemaan, mitä niistä tekisi.

Jäykkä punainen huonekalukangas tekee neliöistä ryhdikkäitä

Kehystelin neliöt huonekalukankaiden palasilla. Olin saanut niitä säkillisen ystävältäni, ja säkistä onkin iloa riittänyt moneen ompelustyöhön. Ensimmäisinä siitä säkistä olin jo ommellut pois kaikki hillityt maanläheiset värit, ja nyt jäljellä oli enää reipasta punaista ja sinistä. Vähän pelotti niin räikeitä värejä ottaa käyttöön, mutta rohkeasti kehystelin neliöt näillä itselleni vieraammilla kirkkailla väreillä.

La voilá! Tulipa iloisen värisiä neliöitä!

Neliöistä tuli niin suuria ja innostuin tekemään niitä niin paljon, että yhteenompelemalla niistä saisi jo aika ison kankaan. Niinpä päätin tehdä niistä sohvanpäällisen. Neliöitä toisiinsa kiinni vaan, ja jos jostain jää kangas lyhyeksi niin uudella suikaleella voi paikata puuttuvat osat.

Vintille luotu järjestys aiheutti lievää epäjärjestystä keittiön puolella

Työ joutui ja vaikka uupumus välillä iskikin, kävi selväksi että vintiltä alas roudattu lumppusäkki, tai ainakin osa siitä, tulee siirtymään vähin äänin takaisin vintille. Tilkkujen ompeleminen on niin nopeaa ja mukavaa, että tokihan nyt jonkinlainen varmuusvarasto on säilytettävä seuraavaa tilkkutyökuumetta varten.

Tässä vielä järjestellään neliöitä

Valmista tuli! Eikä mennyt kauan.

Kohta pääsee kutomaan

Syksyllä ostettujen kangspuiden kokoaminen kävi yllättävän helposti. Paketin mukana tuli selkeät piirrokset, ja apua löytyi myös vanhoista kankurioppaistani. Netistäkin löytyi yllättävän paljon ihan yksityiskohtaisia kokoamisohjeita, kuvien kera ja ilman. Kyllä nykyisin vaan on helppoa, kun Kuukle neuvoo kaikessa.

Joulunalusaika on mennyt vähän muissa kiireissä, ja kangaspuut ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Liiankin vähälle, sillä parissa kuukaudessa puut ovat sulautuneet täysin osaksi työhuoneen kaaosta.

Mistä kaikki tuo tavara on tänne ilmestynyt?

Tähän on tultu. Romuvuori on vallannut pikkuhiljaa kangaspuiden päällyksen. Taitaa siellä allakin jotain rompetta olla. Ei hyvältä näytä, nyt on Ryhdyttävä Toimenpiteisiin.

Nättihän tämä loimiletti ois tässäkin, jos ei sitä kangaspuille tule laitettua

Tilasin asiantuntevasta liikkeestä loimen, kun ei ollut aikaa sitä itse ruveta luomaan (lue: en uskaltanut). Koska puut ovat kapeat, ei lettikään mikään paksu ole. Mutta pituutta sillä on varmaankin ihan tarpeeksi; luulisi 20 metrin vähäksi aikaa riittävän. Kiiltävälankaista lettiä oli kiva hiplata, kun se roikkui hetken tuossa kiikkutuolin selkänojalla, mutta kissavaaran takia se piti siirtää nopeasti parempaan turvaan. Ja kyllähän ylenpalttinen hiplailu olisi saattanut pian sotkea lankajärjestyksen ihan ilman kissojakin.

Korallisalavaa

Nyt on sitten kunnianhimoiset suunnitelmat olemassa tulevan varalle, ja materiaalejakin mietitty valmiiksi. Mahdollisia pajutöitä varten olen kuivatellut korallisalavaa, ettei se sitten kutistuisi ja löystyisi valmiissä työssä. Lankoja ja matonkuteita on revitty ja keritty, ja muutakin materiaalia kerätty. Heti joulun jälkeen pitäisi loimi saada paikoilleen, ja sitten vaan paukuttelemaan.

Varpaluutahommia

Viime päivinä on huushollissamme tehty aika läjä varpaluutia joulun eri myyntitapahtumiin. Lieneekö tuote vähän outo nykyaikana, vai mikähän on syynä siihen, että se kirvoittaa niin paljon kommentteja ohikulkijoilta.

Varpaluuta herättää joskus enemmän kiinnostusta kuin tötteröamppeli

Etenkin sen sukupolven ihmiset (varsinkin miehet), jotka itse ovat aikoinaan joutuneet tekemään tai vierestä seuraamaan varpaluudan tekemistä, tulevat mielellään juttusille.  Ensimmäinen kommentti käsittelee tietysti sitä, onko luuta oikeastaan nimeltään varpa- vaiko varpuluuta. Tätä pohtimaan kerääntyy usein jo enemmänkin ohikulkijoita.

Toinen mielipiteitä jakava seikka on se, miten luuta sidotaan. Ensimmäisinä vuosina kuuntelin korvat punaisina sitä puutteiden määrää, mitä asiantuntijat luudistani löysivät. ”Kuulehan tyttö…” ja sitten sain tarkat ohjeet siitä, miten luudat pitäisi oikeaoppisesti sitoa. Tietysti kuvittelin, että vitsaksella sitominen olisi ainoa hyväksyttävä tapa.

Varpaluutahan on kaikessa tyylikkyydessään aika yksinkertainen esine. Mutta kyllä sen voi huonostikin tehdä. Kokeilin pari kertaa vitsaksella sitomistakin, mutta nehän höltyvät ja löystyvät hetkessä. Kun sitten muutama luuta-asiantuntijapappa ilmoitti, että nippusiteellä se luuta on, kuulehan tyttö, kaikkein paras sitoa, päätin että teenpähän luutani just niin kuin itse parhaaksi näen. En polkupyörän sisuskumilla (ehdottajien lukumäärän perusteella se perinteisin tapa), en nippusiteellä  (nopein ja järkevin kuulema) enkä vitsaksella (ekologisin ja tyylikkäin mutta lyhytikäisin) vaan ihan rautalangalla. Kun sitten muuan katu-uskottavan näköinen entinen luutamummo piti luutaani hyvänä, kunhan laittaisin vielä varteen jotain pehmennystä ”etteivät vanttuut rikkoutuisi nystyihin”, alkoi oma mallini olla aika lailla valmis.

Kissa joutuu väistymään, kun uuninpankkoa tarvitaan varpaluutien kuivatukseen.

Varpaluutani oksat on valittu juuri luutimista varten. Varressa on kerros juuttinarua (saatavana mm. kaikista hyvinvarustetuista kehitysmaakaupoista). Risua on hieman kuivatettu (esim. leivinuunin päällä) ennen sitomista, ettei valmis luuta enää kutistuisi ja löystyisi. Latvat on tasattu, että ”piikeillä” pääsisi puhdistamaan hankalatkin kolot ovenpielistä. Näin syntyy mainio luutimistuote, jolla on ilo huispata roskat tai lumet oven edestä, rappusilta tai kengistä.

Tämän yksinkertaisen esineen näkeminen on saanut vanhemman polven muistamaan monia mukavia tarinoita. Olen kuullut juttuja siitä, miten mahdottomia määriä luutia on aikanaan tehty ja kuljetettu Pietariin...tai kuinka paljon niitä vuoden mittaan kului navettahommissa.  Yksi parhaimmista taitaa olla tarina Länsi-Suomesta tänne Etelä-Savoon saapuneesta opettajasta. Opettaja oli käskenyt keväällä koulun päättäjäisten alla lapsia tuomaan seuraavana päivänä varpaluudat mukanaan kouluun, että lakastaisiin koulun piha. Lapsiraukat olivat ihan järkyttyneitä: miksi se varpaluualla pittää, miksi ei saa metlalla…..?

No. Tulipa pitkä kirjoitus yksinkertaisesta aiheesta. Seuraavassa jaksossa aiheena metla. Tai jotain muuta.

Itä-Suomessa tiedetään että metlassa on varsi, varpaluudassa ei.

Kaikki hyvin kanalassa

Mittari näytti tänään -20 astetta pakkasta. Onneksi olin hoksannut vuorata kanalan seinät lumella jo jokin aikaa sitten,  heti kun sitä tuli  tarpeeksi. Talven mittaan lumipenkka kasvaa ikkunanpokiin asti, ja oikein lumisina talvina ikkunatkin peittyvät. Lumi on hyvä eriste, varsinkin kun kanalassamme ei nykyisin enää pidetä lämmitystä. Tarpeeksi iso eläinmäärä ja hyvin tehty kestopehku lämmittävät kanalan kovillakin pakkasilla.

Tänään piti testata, kuinka kova luu tuo Poitsu lopultakin on. Ajattelin, että herkkuja tarjoamalla se viimein puhkeaisi lurittelemaan kutsuhuutoja kanasilleen. Tarjosin porukalle ensin kerppuja, joissa oli sekaisin nokkosta, vattua ja horsmaa. Kerppu tuhottiin alta aikayksikön - hiljaisuuden vallitessa.

Seuraavaksi vein kanalaan herkkutarjottimen. Keitettyjä perunoita (niitä nostossa vioittuneita ja ihan pieniä, joita meillä kutsutaan kanaperunoiksi), vanhentunutta raejuustoa ja jogurttia, ja bonuksena muutama kovettunut juustokikkare. Kuvittelin, että kukko puhkeaisi valtaviin suosionosoituksiin ja riemunpulputukseen, mutta ei. Kovanaama piti pokerin ja mätti herkut naamaansa sanaakaan sanomatta.

Edistystä on kyllä tapahtunut sikäli, ettei se enää väistä kanoja ruoka-astialla. Mutta edelleenkään se ei tarjoile rouvilleen parhaita paloja, kuten kunnon kukon kuuluu. Se ei myöskään näyttänyt ymmärtävän, kun yksi kanarouvista yritti hyvin hellästi napsia ruoantähteitä sen suupielistä, vaan väisteli epäluuloisena. Se ei näköjään vielä tiedä, että suupielen ja kulmakarvojen pusuttelu on suurimpia hellyydenosoituksia, mitä kanarouva kukkokullalleen suo.

Hassua. Kanalassa touhuamisen jälkeen osuin kuulemaan Yle Puheelta Kalle Haatasen (jälleen kerran mielenkiintoisen) ohjelman kokoteista. Ohjelma EI käsitellyt maatiaiskanoja, mutta taisi siitä tarttua uusi kutsumanimi kanalan asukeille.

Kokotti valvoo herransa kylpemistä.

Tahti kiristyy kun joulu lähestyy

Tahti sen kuin kiristyy. Tällä viikolla ollaan kaksilla joulumarkkinoille: torstaina Mikkelin Kenkäverossa klo 14-24 ja viikonloppuna Lappeenrannassa Linnoituksen joulumarkkinoilla la-su. Kumpikin paikka on tosi tunnelmallinen hamärän laskeutuessa, ja Kenkäveron Yöhän on tapahtumana ihan omaa luokkaansa kaikkinen kynttilöineen ja lyhtyineen.

Kranssipohjat tehdään korallisalavasta

Kovin montaa varsinaista työpäivää ei tälle viikolle jää, joten nyt on oltava tarkkana. Työnjohto laski eilen illalla saunassa, että jouluun asti kummankin havutyöläisen olisi tehtävä 5 kranssia päivässä, että pysytään tavoitteessa. Kasvihuoneessa on jo liian kylmä työskennellä, joten havut on raahattava sisätiloihin. Raikas havun tuoksu onkin leijaillut huushollissa jo pitkään. Veikkaan, että se on aika voimakas – omaan nenään sitä ei kyllä huomaa, eikä viime aikoina ole käynyt sellaisia vieraitakaan, joilta olisi tuoksun voimakkuutta voinut tiedustella. Vai ehkä vieraita ei ole enää käynytkään just tuoksujen takia…?

Tänä vuonna kranssimme tehdään pihtakuusesta. Olin jo hetken varma, että kyseessä on palsamipihta, mutta nyt iski epäilys. Tuoksu on kyllä voimakas ja neulanen lovipäinen, mutta muut tuntomerkit eivät ihan täsmääkään. Sovitaan siis, että tämän vuoden havu on meillä jotain risteytyspihtaa, joka muistuttaa eniten palsamisellaista. Joka tapauksessa pihtakuusesta tehdyt tuotteet ovat hyvin kestäviä, eivätkä ne karise sisälläkään. Ja kranssintekijän kädet tykkäävät, kun neulaset ovat niin pehmeitä.

 

Joulumarkkinoille on askarreltava monenlaista muutakin kranssien lisäksi. Risutuotteista tärkein on tötteröamppeli, joita tehdään päivittäin. Tötterö koristellaan nyt talviaikaan havuisesti, ja tällä kertaa havuksi on saatu vuorimäntyä. Siitäkin leviää ihana tuoksu huoneisiin. 

Antaa toisten touhottaa.

Nimenvaihdos blogissa

Vaihdoin tänään tämän blogin nimen, ja niinhän siinä kävi että aiemmat facebookiin ja muualle laitetut linkit eivät tietenkään enää toimi. Mutta kaikki vanhatkin tekstit löytyvät nyt siis täältä uudesta osoitteesta, ja paremmin nettisivujemmekin kautta. Mitään erityistä suunitelmaa tai teemaa näille kirjoituksille ei (vieläkään) ole, vaan juttua julkaistaan sitä mukaa kuin aihetta ilmaantuu.

Sitä vaan ihmettelen, että eikö tuolle blogi-sanalle tosiaankaan ole keksitty kunnollista suomennosta?

Mykkä kukko avautuu

Poitsussahan on paljonkin hyviä puolia, mm. aidot siniharmaat maatiaiskukon jalat.

"Mykkä" kukkomme Poitsu on edistynyt viime aikoina hurjasti. Sehän oli pitkään aivan äänetön, ei päästänyt minkäänlaista ääntä edes pelästyessään. Yhtenä päivänä sitten havahduin kuuntelemaan erikoista, hankavaa ääntä ulkona. Meidän Poitsuhan se siellä avasi ääntään! Aivan kuin olisi tulppa irronnut kaverin kurkusta, tai lienekö sen kuuluisan vihneen kakonut ulos sisuskaluistaan. Poitsu kähisi ensimmäisiä kukkokiekuitaan niska ojossa ja kuunteli itsekin ihmeissään kuin miettien, että minäkö tuon äänen todella tein.

Sen jälkeen edistymistä on tapahtunut päivittäin. Poitsu motkottelee ramppia laskeutuessaan, kotkottelee kanasilleen ruoan ääressä (nuorimmille, ei se vanhemmalle rouvasväelle vielä uskalla) ja rääkäisee pelästyessään. Niin kuin kunnon kukon kuuluukin. Kieuntaharjoitukset on aloitettu, mutta niitä Poitsu tekee vain piilossa nurkan takana. Jos se näkee ihmisiä lähellään, se hiljenee heti.

Me pysytään väleissä niin kauan kuin välimatka pysyy sopivana.

 Itseilmaisun ja hyvien ruokailutapojen kehittämisen lisäksi Poitsu on hieman harjoitellut kukon varsinaista virkaakin. Muutama päivä sitten se tanssahteli ihan lupaavasti erään kanarouvan edessä. Harmi vaan, että kohteeksi sattui sellainen vanha äkäpussi. Poitsu sai napakan tukkapöllyn ja lentävän lähdön siitä tilanteesta. Rouvalla taisi olla vähän huono päivä. Sen jälkeen Poitsu on fiksusti esittänyt soidintanssiaan vain lauman nuoremmille jäsenille. Kerran sen on jo nähty polkevan yhtä kanaa. Kiireesti tuo vaan näytti pakenevan paikalta heti näytöksen jälkeen, mutta onpahan latu avattu silläkin saralla.

Oman äänen löytymisen lisäksi Poitsu on siis edennyt hyvän matkaa tiellä sisäiseen kukkouteensa. Se tanssahtelee kanoille (nuorimmille), eikä enää varasta herkkupaloja muiden nokan edestä. Jonain päivänä se varmasti vielä tarjoilee parhaat palat rouville. Ja kunhan auktoriteetti ja itseluottamus tästä vähän kehittyvät, olen varma että siitä kasvaa todellinen herrasmieskukko. Meidän täytyy nyt vain jaksaa uskoa sen piileviin kykyihin.

Näin ihmisen näkökulmasta on tietysti vaikea arvailla, mitä kanaeläimen päässä liikkuu. Siksi annammekin nyt puheenvuoron lauman muille jäsenille. Olkaa hyvä, sana on vapaa: mitä mieltä olette tästä Poitsu Poikolaisesta?

Ihanat silmät ainakin.

Erikoinen aksentti hänellä.

Ihan ok.

Poitsu on meiän idolli.

Kalle oli kivampi.

Tykkäisin just tommosesta hiljaisemmasta tyypistä.

Retki datsalle

Syksyinen maisema saa mielikuvituksen liikkeelle. Mitä kaikkea täällä kesällä tapahtuukaan!

Pääsimme tänä syksynä vierailemaan venäläisellä datsalla. Datsahan suomennetaan usein kesämökiksi tai huvilaksi, mutta venäläinen datsailu poikkeaa hieman suomalaisesta mökkeilystä. Meikäläiset kesämökit ovat joko metsän tai järven lähellä. Datsat taas ovat kaupunkien läheisyydessä olevia alueita, joita käytetään viljelyyn, ja touhu muistuttaa lähinnä suomalaista siirtolapuutarhaelämää. Datsalla kasvatetaan ruokaa, ja pihan pinta-ala on tehokkaasti hyödynnetty.                      

Koko piha on tehokkaasti hyödynnetty.

Tällä datsalla koko piha oli jaettu kohopenkkeihin, joita kiersi lautareunus. Voin keksiä useitakin hyviä puolia tällaiselle viljelytavalle. Penkit lämpenevät keväällä nopeasti, ja muovikatteilla mullan lämpenemistä voisi nopeuttaa keväällä vielä lisää. Vanhanajan lämpölavamenetelmä onnistuisi näissä penkeissä hienosti! Pohjalle kompostia ja hevonkakkaa, ja alkukeväästä lasit päälle - sadon aikaistaminen onnistuu varmasti. Ennen vanhaan lämpölavat suojattiin alkukevään kylmiltä öiltä tarkoitusta varten kudotuilla olki- tai kaislamatoilla, ja saranallisia luukkuja availtiin ja suljettiin ilmojen mukaan. Taisi olla ihan kokopäivätyötä sellainen.

Penkeissä on mahdollista viljellä erityisen tehokkaasti. Nopeasti valmistuvista lajeista (retiisi! salaatit!) voisi kasvattaa useita satoja. Yrteille voisi varata oman penkkinsä, joiden ohi kävellessä aina tupsahtaisi sulotuoksuja ilmaan. Kukille tietysti omansa, ja kumppanuuskasvit samoihin tai ainakin vierekkäisiin laareihin.

Sateisina kesinä kohopenkin kasvit eivät kärsi märkyydestä - tosin käytävät saattavat ehkä kärsiä sitäkin enemmän. Käytäville laitettujen pitkospuiden alta olisi helppo poimia etanat aamuisin...ja ahkeran puutarhurin tallaamilla käytävillä eivät rikkaruohotkaan pääse rehottamaan. Heiluriharalla vaan puutarhuri ryhdikkäässä asennossaan huispaisi käytävälle ilmaantuvat rikkaruohot pois. 

Vielä löytyy poimittavaa, otetaan nyt persiljaa ainakin.

Osaa kohopenkeistä olisi helppo käyttää myös kompostina. Pihalta tulevan kasvijättteen voi kasata reunusten sisään, ja niiden maaduttua paikalla on valmiiksi lannoitettu multapatteri vaikka kaaleille tai muille voimakasta lannoitusta vaativille kasveille. Hajoavalla ainekselle siististi peitelty kompostikasa olisi varma onkimatojen keruupaikka...ja siilien talvehtimispaikka...

Viljelykiertoa on helppo toteuttaa kohopenkkijärjestelmässä. Ja jos sitten jokin kasvitauti pääsisi valtaamaan jonkun penkeistä, alue olisi helppo jättää viljelemättä siksi aikaa että se puhdistuu.Vuorottelun ja kompostin ansiosta viljelystä saisi todella tehokasta, ja pieneltäkin pinta-alalta varmasti enemmän satoa kuin tavallisin keinoin.

En tiedä millaisessa talvikäytössä datsoja pidetään, ja säilötäänkö satoa paikan päällä vai kuljetetaanko tuotteet kaupunkiin. Monista lajeista voi kuitenkin korjata satoa vielä lumien altakin, joten datsalla varmasti vieraillaan pitkälle syksyyn.  

Спокоиной зимой зимы, даченька.

Joulun alla risuverstaalla

Rypyläistä risupintaa. On se vaan niin kaunista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Syyslomat on nyt pidetty ja huilit huilittu. On aika ruveta värkkäämään risutuotteita joulumarkkinoille. Kun kukkapelto ei vaadi enää huolenpitoa ja kasvihuone on ollut jo kauan talviasennossa, voi keskittyä koko teholla risun vääntämiseen. Varastotkin ovat täynnä tuoretta, taipuisaa, notkeaa, tuoksuvaa risua.

Valosarvi ensilumen keskellä.

Nämä valosarvet ovat käytännön kannalta vähän hankalia, sillä ne vievät markkinoille mennessä autossa paljon tilaa. Ongelma on yhteinen meillä, jotka yritämme näitä myydä ja niillä, jotka valosarven itselleen ostavat jostain myyntitapahtumastamme. Ihan pieneen henkilöautoon tällainen sarvi ei mahdukaan, koska sillä on korkeutta 160 cm. Jotenkin tuo pulma on kuitenkin aina saatu ratkaistua. Kovin montaa valosarvea ei jouluksi kuitenkaan tehdä jo senkin vuoksi, että niiden tekeminen on niin hidasta.

Kaarnaruukkuja ja pöytäsarvia.

 Sama muoto jatkuu pienissä pöytäsarvissa…alun perinhän tämä muoto on meille tullut nurin päin laitetusta tötteröamppelista. Pöytäsarven korkeus on 50-60 cm, ja sitä tehdään naturellina eli maalaamattomana, sekä kimalteella koristeltuna. Kyllä risullekin saa laittaa kultaa pintaan!

 Pöytäsarven vieressä on tuijan kaarnasta tekemiämme ruukkuja. Tuijaa saatiin Asta-myrskyn kylkiäisenä, kun se kaatoi ison puun. Kaarna lähti puusta pitkinä suikaleina, ja sitä säilyteltiin jonkin aikaa varastossa, ennen kuin hoksattiin sen käyttömahdollisuus ruukun koristeena. Harmi vaan että tätä materiaalia ei taida ihan heti olla uudestaan saatavana.  (Kiitos silti, Marko!)

Käpykimpuissa on vuorimäntyä ja mustikanvarpua.

 Makedonianmännyn käpyjä sidotaan jalohavujen tai mustikanvarpujen kanssa kimpuiksi, jotka kestävät ulkona ja sisällä. Käpykimpuista saa kestävän koristeen vaikka haudalle tai parvekelaatikkoon. Sisälläkään se ei tarvitse vettä, vaan sen voi laittaa vaikka pajukoriin. Käpyihin sipaistaan valkoista maalia pensseleillä, näihin ei käytetä spraymaalia.

Käpykransseja.

 Kävyistä saa myös hauskoja kransseja. Isot ja pienet kävyt asettuvat kranssin muotoon vähän eri tavoilla. Kumpikin malli on tosi kestävä, sisällä tai ulkona. Ja näitä eivät linnutkaan saa rikottua!

Pöytäkuusen voi tehdä risustakin.

 Risukuusi seistä töröttää asennossa kuin yli-innokas joulutonttu. Aiemmin olemme tehneet näitä pieniä pöytäkuusia mm. mustikan varvuista ja jäkälästä, tänä vuonna kehiteltiin myös risuinen versio. Pikkukuusta voi koristella oman mielen mukaan niin kuin oikeaa, isoa kuustakin. Tai jättää se risupintaiseksi, risu on kaunista sellaisenaankin.

Risuja ja ruusuja.

Pöydälle, haudalle tai vaikka parvekkeelle koristeeksi sopii myös omilla jaloillaan seisova ruusukimppu. Keskellä oleva lasturuusu on kotimaista käsityötä, puusepän höyläämää haapalastua, joka on maalattu ja sidottu osaksi riippakoivun oksasta tehtyä kimppua. Maali on tietenkin vedenkestävää, joten ruusukimppua voi pitää myös ulkona.

Risuverstaalla käy marraskuussa kova tohina, kuin joulupukin pajalla konsanaan. Joulumarkkinat alkavat joulukuun alussa, ja tavaraa pitää silloin olla valmiina, ettei tarvitse turvautua yötöihin. Tässä esiteltyjen tuotteiden lisäksi verstaalla sidotaan pihtakuusesta havukransseja, punotaan pesäamppeleita, tehdään kippurasydämiä, taulunkehyksiä ja paljon muuta…unohtamatta tietenkään tötteröamppeleita!